Jokainen ammattikuvaaja lienee törmännyt tilanteeseen, jossa sovittu tai oletettu kuvausaika yhtäkkiä lyheneekin murto-osaan ja lisäksi kuvattavat hokevat kuorossa kuinka inhottavaa valokuvaaminen on. Tämä on kiusallinen ja mielenkiintoinen tilanne.
Eräs kolleegani oli eilen kuvaamassa erään yrityksen henkilökuntaa ja hänelle annettiin kokonaiset 15 minuuttia kuvata kuusi henkilöä. No jäihän siinä sentään miltei kolme minuuttia ihmistä kohti.
Tämä on sikäli mielenkiitoista, että asiakashan niitä kuvia tarvitsee, ei kuvaaja. Kuvaaja tarvitsee kuvauksen ansaitakseen muutaman euron, mutta kuvaajalle on periaatteessa ihan sama mikä kuvattava kohde on. Näin luulisi, että kuvien tarvitsija, siis asiakas, antaisi kuvaajalle mahdollisuuden tehdä työnsä kunnolla, koska sehän olisi asiakkaallekin paras.
Minä kuvasin kerran erään yrityksen henkilökuntaa yrityksen uusia nettisivuja varten. Ihan suhteellisen simppeleitä kasvokuvia. Kuvatessani yritin hieman kannustaa kohteitani, jotta kuvia mahdollisesti katsova heidän asiakkaansa saisi mahdollisimman positiivisen kuvan näistä ihmisistä. Eihän ole mitään älyä laittaa esille kuvia, jotka karkoittavat asiakkaat.
Kehoitin siis ihmisiä hymyilemään, mutta eräs kuvattava sanoi kohtuullisen suoraan, että häntä ei kiinnosta hymyillä minulle. Minä yritin selittää, että ei hänen tarvitse minulle hymyillä, mutta omille asiakkailleen hän voisi ehkä pienen hymyn suoda. En minä ajattellut tämän ihmisen kuvaa seinälleni ripustaa. Minähän ajattelin vain kuvattavan ja asiakkaana olevan yrityksen parasta.
Valokuvaaminen taitaa vielä tänäkin päivänä olla monelle ihmeellistä, outoa ja salaperäistä, sillä mikään muu ei selitä näitä lähes pelon ja vihan sekaisia tunteita kuvaustilanteissa.
