Mustavalko- ja miksei värivedostuksenkin taitajat ovat katoava luonnovara. Olen monta kertaa haaveillut, että olisi hauskaa, jos omistaisi edelleen pimiön. Kunnollinen pimiö vaatii kuitenkin sen verran tilaa ja muitakin järjestelyjä, että omalla kohdallani se taitaa olla pysyvästi menneisyyttä. Käyttökin saattaisi olla loppujen lopuksi aika vähäistä.
Olisi joskus mukava kokeilla sujuuko vedostaminen vielä. Olen pimiössä viettämieni päivien aikana vedostanut varmaan useita tuhansia kuvia, joten haluaisin tietää vieläkö taito on tallella. Pimiötarvikkeet ovat vielä tallella, koska niillä ei ole juuri rahallista arvoa, mutta ehkä kuitenkin joskus vielä käyttöarvoa.
Ammattilabbiksia oli Helsingissäkin aikanaan useampia, joista itse käytin Dialabia. Illalla päivän jälkeen filmit kuoressa Dialabin postilaatikkoon ja aamulla sitten noutamaan tiskiltä, jossa Ulla tervehti aina iloisesti. Aamulla oli tiskillä yleensä muitakin kuvaajia ja kuulumisia vaihdettiin kuvien tai diojen tarkastelun lomassa. Osan tunsin henkilökohtaisesti, mutta osan nimeä en tiedä vieläkään, vaikka aina tervehdittiin ja juteltiikin. Nykyään kolleegoita ei sattumalta juurikaan näe.
Värivedoksia minulle teki Petri Asikainen, jonka boheemia kemikaalien huuruista kellarityöhuonetta ei kukaan siellä käynyt varmaan ikinä unohda. Onkohan kenelläkään valokuvaa sieltä? Petri ( ei siis Petri Artturi Asikainen ) on varsinainen valokuvauksen sekatyömies ja teki 90-luvulla Helsingin parhaita värivedoksia, jotka syntyivät hänen itse tuunaamillaan kehityskoneilla.
No, nyt on nyt ja digitaalinen työnkulku on hieman toisenlainen. Digitaalikamerat ja koko prosessi on monella tapaa miellyttävä ja mahdollistaa uusia asioita. Siirryin itsekin digitaalikameraan heti, kun se oli jotenkin järkevän hintaista. Nikon D1 maksoi aikanaan suunnilleen saman verran kuin Nikon D3x nykyään.
Filmille kuvaamisessa ja digitaalisessa kuvaamisessa on molemmissa sekä hyviä että huonoja puolia. Olen iloinen, että olen voinut kokea molempien hyvät puolet ja oppinut vedostamaan pimiössä.
