Viime keväänä olin Kaliforniassa kuvaamassa Nascar-kisoja. Tällaiset toimeksiannot ovat mukavaa vaihtelua rutiineihin, jos reissaamista ei ole liian usein. Jokainen työkseen matkustava tietää, että työmatka on työmatka. Minulla on nykyisin 5 - 10 kuvauskeikkaa ulkomaille vuodessa, joka on melko sopiva määrä eikä ala rassata liikaa.
Isot tapahtumat, kuten tämä Nascar edellyttävät käytännössä aina etukäteen akkreditoitumisen. Nascarkisassa tämä meni suunnilleen näin.
Kuvaaja Sulanto täyttää tapahtuman nettisivujen lehdistöosastolla olevan kaavakkeen, pyytää toimeksiantajaltaan kirjeen, joka todistaa Sulannon olevan ihan oikea lehtikuvaaja. Amerikassa on tapana pyydellä näitä päätoimittajan tai vastaavan allekirjoittamia kirjeitä. Toimeksiantajan, eli Tuulilasi-lehden päätoimittaja lähettää Sulannon täyttämän kaavakkeen ja suosituskirjeen Nascarkisan pressihenkilölle.
Sulanto pureskelee kynsiään kotona, kun Nascarista ei kuulu mitään, vaikka matkaan pitäisi lähteä reilun viikon päästä. Akkreditointi tulee sähköpostilla viisi päivää ennen lähtöä. Parempi myöhään kuin ei silloinkaan. Tosin pitää sanoa, että kokemukseni mukaan näin käy aina. Siis, että akkreditoinnit lähetetään viime tingassa.
Sulanto hyppää lentokoneeseen kohti Los Angelesia ja saapuu viimein Fontanan kilparadalle, joka on noin tunnin ajomatkan päässä Los Angelesin keskustasta itään. Sisään päästäkseen Sulanto näyttää tulostamansa akkreditointisähköpostin, jonka jälkeen Sulannolle neuvotaan reitti pressikeskukseen. Pressikeskuksessa Sulanto ilmoittautuu ja näyttää sekä henkarit että pressikortin. Toimihenkilö etsii Sulannon nimen listalta, jonka jälkeen Sulanto saa käteensä kasan lippuja ja lappuja. Kaikista tärkein on kuitenkin kuvaajaliivi, jonka käyttäjillä on pääsy käytännössä ihan mihin vaan rata-alueella.
Amerikassa meno on suhteellisen rentoa isoissakin tapahtumissa, sillä amerikkalaiset ymmärtävät miten yleisöä pitää miellyttää. Turvajärjestelyt ovat toki tiukat, mutta rennolla tavalla. Kuvaajaliivin haltijoilta ei juuri mitään kysellä ja pääsy on vapaa oikeastaan kaikkialle paitsi radan ajamiseen käytettävälle osalle.
Kysyn miten pääsen radan reunalla oleville kuvauspaikoille ja ystävällinen nuori mies kertoo, että voin saada kyydin ihan mihin haluan ja takaisin pääsen soittamalla hänen antamaansa numeroon, jolloin minua tullaan noutamaan. Hienoa, mutta alueen karttaa tarkasteltuani päätän kävellä, koska lähin kuvauspaikka on muutaman sadan metrin päässä.
Nascarissa vauhdit ovat hurjia, sillä Fontanan kaltaisilla pitkillä radoilla ajetaan urku auki lähes kaiken aikaa. Kuvauspaikalla suoja-aidan aukossa vauhdin todella aistii, kun autot paahtavat ohi viiden metrin päästä ja vauhtia on n. 280 km/h. Korvatulpista huolimatta meteli on tuntuva ja kameran linssiin ( ja kuvaajan silmille ) lentää kiviä ensimmäisten parin nopean kierroksen aikana ennen kuin rata puhdistuu kunnolla.
Muutama panorointi kohdetta seuraten menee harjoittelun piikkin, sillä näin kovaa kulkevia kohteita näin läheltä en ole kovin usein panoroinut. Ero on merkittävä jos kohde liikkuu vaikka reilua sataa verrattuna siihen, että kohde liikkuu lähes kolmea sataa. Normaalioloissa liikkeen kohtuu hyvin pysäyttävä 1/250 sekuntia tuntuu aivan liian pitkältä ajalta jopa panorointiin, jos tavoitteena on muutakin kuin abstrakia taidetta.
Pressihuoneessa on yllättävän hyvät tarjoilut, sillä ruokaa ja juotavaa ( colajuomaa ja vettä ) on tarjolla koko viikonlopun ajan. Nämä järjestäjien pressitarjoilut eivät nimittäin aina ole kovinkaan kummoisia. Eipä Nascariinkaan syömään tultu, mutta kyllä se työntekoa helpottaa, jos ruokailu on hyvin organisoitu. Kuvaajankin pitää tankata joskus.
Päivän kuvat mahtuvat hyvin muistikorteille, joita minulla on matkassa 31 gigan verran. Illalla hotellissa tyhjennän kortit kannettavalle tietokoneelle ja teen varmistuksen ulkoiselle kovalevylle.
Kaikkiaan hieno viikonloppu, varsinkin tällaiselle autoharrastelijalle. Kun kysytään mikä on parasta valokuvaajan työssä, niin usein vastaan, että hienoa on päästä paikkohin, joihin muuten olisi vaikea tai mahdoton päästä. Nascarviikonloppu oli tuota osastoa minulle, mutta ne kuvaajat, jotka kiertävät työkseen Nascaria eivät välttämättä ajattele samalla tavalla.
