Ennen vanhaan, ennen digitaalisia kuvantallentimia valonmittauksen opetteleminen oli tärkeämpää kuin nykyään. Toki valon mittaaminen ja koko asian ymmärtäminen on edelleenkin yksi valokuvaamisen perusasioista, mutta nykyajan kamerat välittömine palautteineen mahdollistavat entistä enemmän kuvaamisen niillekin, joita syvempi asioihin perehtyminen ei kiinnosta.
Filmiaikoina valon säätelyyn käytettiin suljinaikaa ja himmentinen aukkoa. Periaatteena oli, että filmille pitää aina päästää saman verran valoa tietyn herkkyisellä filmillä. Jos vallitsevaa valoa oli paljon, niin käytettiin pientä aukkoa ja mahdollisesti vielä lyhyttä suljinaikaa. Hämärässä piti käyttää isoa aukkoa ja ehkäpä sen lisäksi vielä pitkää suljinaikaa. Nämä aikojen ja aukkojen eri yhdistelmät olivat välttämättömiä ja mahdollistivat sen, että filmille päästettiin aina saman verran valoa.
Kokemuksen myötä kuvaaja oppi asettamaan oikeat valotusarvot kameraan näppituntumalla, kun kamerassa oli tiettyä filmiä sisällä.
Nykyään mukaan on tullut kolmas valotuksen säätöön vaikuttava tekijä, nimittäin kameran herkkyysarvo. Varsinkin uusissa järjestelmäkameroissa herkkyyden muuttaminen vaikuttaa hyvin vähän kuvan kohinaan tai sävyalaan, joten herkkyyttä voidaan hyvin käyttää valotuksen säätöön aukon ja suljinajan rinnalla.
Sitä paitsi aukon ja suljinajankin muutokset vaikuttavat muuhunkin kuin pelkästään valon määrään. Pitkillä suljinajoilla tärähdysvaara kasvaa ja himmeninaukon muuttaminen vaikuttaa syväterävyyden lisäksi objektiivin terävyyteen ja kontrastiin.
Herkkysarvon säätämistä ei mikään valmistaja ole vielä mielestäni kovin hyvin soveltanut käytäntöön. Parhaat käytännön sovellukset aiheesta ovat erilaiset auto-isot, jotka säätävät herkkyyttä automaattisesti tietyissä rajoissa.
Nikon D700 on ensimmäinen omistamani kamera, jossa on auto-iso mahdollisuus ja tässä kamerassa ominaisuus pääsee oikeuksiinsa, koska kuvan laatu pysyy hyvänä varsin korkeillakin herkkyyksillä. Auto-isolla saa hyvinkin ainakin neljän aukkovälin säätövaran.
Vanhan ajan kuvaaja kun olen, niin käsisäädöt ovat mielestäni ainoa oikea tapa valotella kuvia miltei kaikissa tilanteissa. Uudella Nikonillani olen kuitenkin kokeillut kuvata aukon esivalinnalla niin, että auto-iso on toiminnassa. Tämä on erittäin miellyttävää, koska suljinaika pysyy asettamani arvon nopeammalla puolella siihen asti kunnes ISO-arvo on saavuttanut asettamani korkeimman sallitun arvon.
Niin mukavaa, mutta kuitenkin epämukavaa. Tällaisessa kuvaamisessa käy hyvin nopeasti niin, että tuntuma koko valotusprosessiin häviää. Vähän niin kuin kuvaisi täysautomaatilla. Perinteisessä täysautomaatissa kamera säätelee aikaa ja aukkoa, mutta nyt säätyvät aika ja iso.
Esimerkkinä mainittakoon, että kuvasin illalla ulkona joitakin kaupunkinäkymiä käsivaralta. Ehdin kuvata kymmenkunta ruutua kunnes huomasin, että kamera oli käsisäädöllä, mutta valotus oli säätynyt itsestään isoa muuttamalla. Luulin kuvanneeni aukon esivalinnalla, joten en kiinnittänyt huomiota tarpeeksi etsimessä näkyviin tietoihin.
Automaattinen herkkyydensäätö on joissakin tilanteissa todella hyvä apu, mutta taidan kuitenkin säädellä ajat, aukot ja isot enimmäkseen käsin, koska haluan säilyttää sormituntuman kuvaustapahtumiin. Tai paremmin sanottuna, en halua kadottaa sormituntumaa, jonka olen vuosien mittaan oppinut.
